Viimeisimmän korkeakoulututkinnon jälkeen (Haaga-Helia, Restonomi AMK) huomasin, että tapani opiskella on ollut vääränlaista. Vääränlaisella tarkoitan sitä, että minulla ei ole ollut tarpeeksi sisäistä motivaatiota opintoihin. Suoritin kursseja kuin kone; kurssi äkkiä läpi ja pois alta. Materiaalit jonnekkin pois silmistä, olihan kurssi suoritettu. Oppimisessa minulla ei sinänsä ole ollut ongelmia. Keskittyminen on riittänyt ja aina olen pärjännyt koulussa. Mutta se sisäisen motivaation "palo" ja innostus jos puuttuu, ollaan aika olennaisten asioiden äärellä.
Hankaluudet edellisessä tutkinnossa enteilivätkin jo ehkä sitä, että minun oli tarkoitus alkaa tekemään jotakin muuta. Jokin veti minua toiseen suuntaan ja elämä järjestikin asiat siten, että olen nyt ihan toisenlaisessa työssä kuin aikaisemmin.
Polku tähän toiseen työhön on vaatinut rutkasti oppimista. Viidettä vuotta uutta työtä on vaatinut kursseja kurssien perään...illat ja viikonloput oppien ja tehden. Lomilla mitäpäs muutakaan kuin syventämään uutta tietoa ja harjoittelemaan enemmän, jotta olisin hyvä uudessa tehtävässäni. Mutta, miksi tämä ei tunnukaan sitä kiviseltä tieltä niin kuin ennen? Sisäinen palo tätä työtä kohtaan on niin iso, että opin "leikiten". Tietoa on paljon, mutta koska se on niin kiinnostavaa, se jää muistiin hyvin. Oivalsin että näin oppimisen tulisi kohdallani tapahtua, rentouden kautta.
Yksi oivallus myös opiskelusta on ollut se, että ajattelee opiskelun "ilon kautta". Opiskelen koska minä saan. Pakottamisen kautta ei yleensä synny hyviä tuloksia, joten rennoin mielin suhtaudun tähän kevääseen :)
